Harjoittelijan kokemuksia Osallistavan taiteen toimintaympäristöt – seminaarista

Osallistuin perjantaina 13.11.2015 Turussa Osallistavan taiteen toimintaympäristöt – seminaariin, joka oli todella mielenkiintoinen ja inspiroiva. Seminaarissa oli kolme erilaista esitystä taiteen käyttöympäristöistä sekä yksi tanssityöpaja. Aiheet täydensivät toisiaan ja kolmen tunnin rupeama ei tuntunut pitkältä, kun se soljui mukavasti eteenpäin aiheiden linkittyen yhteen toisiinsa.

Kaisa Koulun tanssin ja liikkeen työpaja aloitti seminaarin ja oli todella kivaa herätellä itseään päivään erilaisten mielikuvaharjoitusten avulla. Kaikki osallistujat osallistuivat liikkeeseen ja auditoriokin toimi hyvin, kun osallistujat lähtivät myös vähän paikoiltansa liikkeelle. Huomasimme, että mielikuvilla on valtava voima liikkeiden muodostamisessa. Kuvittelimme esimerkiksi pallon pomppivaa liikettä ja lähdimme sitä kautta etsimään erilaisia liikkeitä. Kaisa kertoi lopuksi vielä tanssityöpajoista yleisesti ja vastasi kysymyksiin osallistujilta. Hän kertoi muun muassa, että erilaisille kohderyhmille käytetään erilaisia menetelmiä ja että musiikki kuuluu olennaisesti työpajaan. Musiikki synnyttää tunteita ja mielikuvia ja sen kautta voi löytää uusia kokemuksia.

Kaisan työpajan jälkeen kuulimme muusikko Uli Kontu-Korhosen kokemuksia hänen työstään ja roolistaan sairaalayhteisössä. Hän käy esiintymässä potilaille sairaaloissa. Hän kertoi, että musiikki tehdään siellä ihmiseltä ihmiselle ja jokainen esiintyminen/kontakti potilaan kanssa on inhimillinen kohtaaminen. Musiikki yhdistää koko sairaalayhteisöä niin potilaita, omaisia ja hoitajia, pitäen kuitenkin potilaan keskiössä. Uli sanoi, että muusikon tehtävä on tuoda iloa, vuorovaikutusta ja energiaa potilaan sairaala-arkeen. Kokemus riippuu aina potilaasta ja hän antaa merkityksen kuulemalleen. Ulin puheenvuorossa korostui inhimillisyys, empatia, toisen kohtaaminen ja läsnäolo. Taide on jokaisen perusoikeus ja on tärkeää, että sitä voidaan viedä myös sairaalaympäristöihin.

Seuraavana vuorossa oli Vesa Putkisen puheenvuoro ja hänen aiheenaan oli musiikin vaikutus aivoterveyteen. Hän toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Musiikin laitoksella. Hän puhui musiikin ja tunteiden yhteydestä ja synnyttääkö musiikki oikeita tunteita ja miten niitä on muun muassa tutkittu. Vesa kertoi, että tutkimuksista on havaittu, että musiikin kuunteleminen aiheuttaa fysiologisia reaktioita esimerkiksi muutoksia sydämen sykkeessä ja kasvojen lihasten aktivaatiossa. Musiikki voi saada itkemään jne. Emotionaalinen musiikki vaikuttaa mm. muistiin ja havaitsemiseen samalla tavalla kuin muut tunteita herättävät ärsykkeet. Miellyttävän musiikin kuuntelu aktivoi dopamiini hormonin eritystä, joka on mielihyvähormonina tunnettu. Näin musiikki voi tukea stressin säätelyssä. Rauhoittava musiikki laskee stressihormonien tasoa ja auttaa kroonisesta univaikeudesta kärsiviä, kertoi Vesa tutkimusten tuloksista. Vesan puheenvuoro oli informatiivinen ja sai paljon ajatuksia heräämään.

Viimeisenä puhujana paikalla oli Lotta Skaffari, Läntisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtaja. Hänen aiheenaan oli toimintaympäristöjä rakentamassa kulttuurialan näkökulmasta. Lotta puhui kolmannen sektorin toimijana toimimisesta ja palveluiden kehittämisestä. Hänen puheenvuoronsa näin kulttuurialan opiskelijana oli erityisen mielenkiintoinen ja asiaa oli todella paljon. Hän puhui palveluiden tuottamisesta ja loppukäyttäjien tarpeista, joiden tulisi ohjata tuottamista. Tärkeä viesti oli, että palveluiden tuottajan tulee huomioida aina loppukäyttäjät kenelle palveluita toteuttaa ja hakea heiltä asiakasymmärrys. Myös pilotointi on tärkeää, koska perustelut palveluille saadaan käyttökokemuksesta. Lotan puhe oli todella kiinnostava ja hänen esimerkkinsä ja esityksenä antoi paljon ajateltavaa tulevalle.

Suosittelen seminaareja kaikille!

Kirjoittaja: Satu Helske toimii harjoittelijana Hyvinvoinnin Välitystoimistossa. Hän on kulttuurituotannon opiskelija Humanistisesta ammattikorkeakoulusta. Tuottajana kiinnostuksen kohteena on taiteen ja hyvinvoinnin monipuolinen yhdistäminen.

Salakieliä ja taiteen salakuljetusta

Jyväskylän Tatu ja Sote –koulutuksen ryhmä on pohdiskellut, miten puhua soveltavasta taiteesta niin, että se avautuisi myös ihmisille, joilla ei ole asiasta vielä tietoa. Entä miten taiteilija ymmärtää sote-alan tapaa viestiä? Vuorovaikutuksen haasteita nousee esiin, kun toimitaan moniammatillisissa ympyröissä. Välillä toisen ammattikieli voi kuulostaa salakieleltä, tai ainakin väärinkäsityksiä syntyy helposti. Ryhmämme sosiaali- ja terveysalan osaajat toivat esimerkiksi esiin, että monille heidän kollegoilleen ja asiakkailleen ”taide voi olla aika pelottava sana”.

Olemme miettineet viestimisen haasteita myös sukupuolen näkökulmasta. Keskusteluissa nousi esiin kysymys, onko miehille tilaa soveltavan taiteen käyttäjänä. Ovatko sekä toimintamallit että niiden sanallistaminen kovinkin feminiinisesti painottuneita? Vaikka ryhmää naurattikin ajatus stereotyyppisestä mieskuvasta, johon taide- ja kulttuuriharrastukset eivät kuulu, mietimme vakavissamme sitä, että sukupuoli voitaisiin soveltavan taiteen kentällä huomioida entistä paremmin, myös viestinnässä.

Ryhmämme nimesi näiden pohdintojen myötä itsensä Taiteen salakuljettajiksi. Ideana on tuoda taide niin helposti lähestyttäväksi, että aiemmat ennakkoluulot on mahdollista voittaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ”taiteen naamioimista tuolijumpaksi”. On pidettävä huolta taiteen laadusta ja osattava tuoda taidetta positiivisena arvona esiin. Lempeästi salakuljettaen voidaan synnyttää oivalluksia ja kokemuksia taiteen hyvää tekevistä mahdollisuuksista.

Toimiva vuorovaikutus ja kommunikaation karikoiden tunnistaminen etukäteen on soveltavan taiteen kannalta tärkeää. Tatu ja Sote –koulutus tähtää soveltavan taiteen palvelujen tuotteistamiseen. Palveluomuotoilu tehdään niin, että tekijät, tilaajat ja käyttäjät tarpeineen kohtaavat. Vaikka tuotekehittely on vasta alussa, on Taiteen salakuljettajat –ryhmä ehtinyt miettiä vuorovaikutusta myös markkinoinnin näkökulmasta: puhutaan tuotteista asiakkaan kielellä. Tämän tavoitteen saavuttamisessa moniammatillinen yhteistyö on valtava voimavara. Tuottamisen, sosiaali- ja terveysalan ja taiteen ammattilaiset löytävät sopivat sanat yhdessä.

Artikkeli: Pääjoki 2014. Opettaja puhuu taiteesta – pedagogiikan ja diskurssien suhteesta taiteilijakoulutuksessa. Artikkeli julkaisussa Traditio ja murros kuvatateilijakoulutuksen pedagogiikassa. Toim. Jokela, Salokannel, Härkönen. http://lauda.ulapland.fi/handle/10024/61801

Kirjoittajasta: FT Tarja Pääjoki työskentelee hankkeessa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen edustajana. Pääjoki on taidekasvatuksen tutkija ja opettaja. Hänen erityisalojaan ovat lastenkulttuuri ja taidekasvatustoiminnan arviointi.

TATU, SOTE JA MIE – Merkintöjä alkumatkan varrelta

Tekisinkö minä hoivataidetta? Mitä hitsiä?

 En osaa auttaa. En hoitaa. En parantaa. En kääriä, sitoa, puhdistaa, lääkitä, tulkita verikokeiden tuloksia. Minä en edes lapsena unelmoinut tulevani sairaanhoitajaksi. Onkohan se enää tyttöjen yleisin ammattihaave?

Mutta ihminen minua kiinnostaa.

Pari vuotta sitten hakeuduin soveltavan taiteen rajapinnoille. Halusin tietää, että miten taideosaamista voi viedä ihmisten luo pikkaisen erilaisessa kontekstissa.

Taustani on dokumentaarisen elokuvan puolelta. Ihmisten elämäntarinat ovat kiinnostaneet minua aina. Pysähdyn, kuuntelen, ajattelen ja teen ihmisten tarinoista ja kokemuksista elokuvallisia kertomuksia. Eläytyminen toisen kokemukseen on aina ollut osa työtäni. Samalla tietysti minun katseeni resonoi ja muovaa tarinaa. Mikään todellisuus ei ole sama kaikille, tekijä ja kokija minussa kommunikoi tuon todellisuuden kanssa ja synnyttää yhden ehdotuksen, yhden näkökulman maailmaan.

Minusta on kaunista, kun yksityistä kokemusmaailmaansa avaava ihminen jakaa tunteitaan ja tulee näkyväksi. Ja aina siihen ei tarvita edes sanoja. Ja mikä ihmeellisintä – jossain vaiheessa tajusin, että kamerani edessä olevat ihmiset taitavat todellakin saada tästä hommasta jotain erityistä voimaa, ihan itselleen.

Kun huomasin ilmoituksen Tatu ja Sote – koulutuksesta kesällä 2015, sisälläni syttyi heti lamppu: ”Hei, tässä voisi olla jotain minulle!” En varsinaisesti ole enää koulujen tarpeessa; koulutusta, työelämää ja apurahataiteilua on takana vuosikymmeniä. Mutta uuden oppiminen ja toisintekeminen – ne kiinnostavat yhä uudestaan. Ja ne ihmiset!

Tatu ja Sote-sanapari kiehtoo ja askarruttaa mieltäni todella syvältä. Tähänastiset kokemukseni osallistavissa hankkeissa ovat vahvistaneet minulle, että sote-alan lonkeroissa työskentelee todella laajasti ajattelevia ja ammattitaitoisia ihmisiä. Silti, kun katson kokonaisuutta, niin sosiaaliala ja hoivasektori on näyttäytynyt minulle myös valtavan jäykkänä ja hierarkkisena. Voisin sanoa, että jopa pelottavana. Toisaalta sitä samaa on kaikissa rakenteissa, olipa kyse pehmeiksi tai koviksi mielletyistä aloista, myös elokuva-alasta. On omat kirjoittamattomat sääntönsä, tietynlainen tekemisen kulttuuri, sallitun ja ei-sallitun salainen taikamaailma. Kuviteltu tehokkuus ja ylästatuksella puhuminen. Suomi on vähän sellainen yhden ihmiskuvan maa kaikilla sektoreilla. Miten tätä pakkaa voisi vähän sekoittaa? Voisiko vaikkapa henkisen hyvinvoinnin määritelmiä tai perinteistä mielenterveystyötä uudistaa? Saako ihmiskuvaan puuttua? Ja saako sinne sairauden, liikuntakyvyttömyyden, masennuksen tai vanhuuden taakse katsoa ja tavata sen ihmisen, ihan oikeasti?

Tatu ja Sote -koulutuksessa törmäytetään eri alojen ihmisiä ja omassa Lappeenrannan ryhmässäni on todella mainioita tyyppejä eri puolilta taide-, sote- ja tuottajakenttää. Itse olen ryhmäytynyt vaistonvaraisesti nuoren, tuottajataustaisen Meijun ja seksuaaliterapeutti-posetiivari-perhekoti-isä Kimmon kanssa. Minä ja Kimmo olemme samaa ikäluokkaa, höperöitä ja lapsellisia keski-ikäisiä ja Meiju on oman polkunsa alussa kulkeva, sähäkkä, tekevä ja tajuava tapaus. Meissä toteutuu moniammatillisuus kuin luonnostaan. Ja mikä tärkeintä, meillä kaikilla näyttäisi olevan asennetta: tarve tehdä jotain poikittaista, päällekkäistä, vinoa ja silti suoraa, lähikontaktissa. Ja nyt en puhu seksistä, vaan tästä liikeideasta! Me välitämme, haemme avoimuutta ja vuorovaikutusta tekemällä yhdessä. Koska auttaminen saattaa olla myytti. Eli – ei, me emme tee hoivataidetta. Teemme työtä ihmisten kanssa uudenlaisilla metodeilla. Me miksaamme.

Kuulette pian lisää meistä. Me tuomme terveisiä, TERVEISIÄ TÄÄLTÄ KOTOA.
Elämäntarinoita ja ITE-runoja elokuvavälineen avulla suoraan ihmisten kotisohvilta. Yhteistyössä vaikkapa kotihoidon kanssa. Ja posetiivi soi.

Jaana Puhakka, dokumentaristi sekä Tatu ja Sote -opiskelija Lappeenrannan ryhmästä