Tekisinkö minä hoivataidetta? Mitä hitsiä?
En osaa auttaa. En hoitaa. En parantaa. En kääriä, sitoa, puhdistaa, lääkitä, tulkita verikokeiden tuloksia. Minä en edes lapsena unelmoinut tulevani sairaanhoitajaksi. Onkohan se enää tyttöjen yleisin ammattihaave?
Mutta ihminen minua kiinnostaa.
Pari vuotta sitten hakeuduin soveltavan taiteen rajapinnoille. Halusin tietää, että miten taideosaamista voi viedä ihmisten luo pikkaisen erilaisessa kontekstissa.
Taustani on dokumentaarisen elokuvan puolelta. Ihmisten elämäntarinat ovat kiinnostaneet minua aina. Pysähdyn, kuuntelen, ajattelen ja teen ihmisten tarinoista ja kokemuksista elokuvallisia kertomuksia. Eläytyminen toisen kokemukseen on aina ollut osa työtäni. Samalla tietysti minun katseeni resonoi ja muovaa tarinaa. Mikään todellisuus ei ole sama kaikille, tekijä ja kokija minussa kommunikoi tuon todellisuuden kanssa ja synnyttää yhden ehdotuksen, yhden näkökulman maailmaan.
Minusta on kaunista, kun yksityistä kokemusmaailmaansa avaava ihminen jakaa tunteitaan ja tulee näkyväksi. Ja aina siihen ei tarvita edes sanoja. Ja mikä ihmeellisintä – jossain vaiheessa tajusin, että kamerani edessä olevat ihmiset taitavat todellakin saada tästä hommasta jotain erityistä voimaa, ihan itselleen.
Kun huomasin ilmoituksen Tatu ja Sote – koulutuksesta kesällä 2015, sisälläni syttyi heti lamppu: “Hei, tässä voisi olla jotain minulle!” En varsinaisesti ole enää koulujen tarpeessa; koulutusta, työelämää ja apurahataiteilua on takana vuosikymmeniä. Mutta uuden oppiminen ja toisintekeminen – ne kiinnostavat yhä uudestaan. Ja ne ihmiset!
Tatu ja Sote-sanapari kiehtoo ja askarruttaa mieltäni todella syvältä. Tähänastiset kokemukseni osallistavissa hankkeissa ovat vahvistaneet minulle, että sote-alan lonkeroissa työskentelee todella laajasti ajattelevia ja ammattitaitoisia ihmisiä. Silti, kun katson kokonaisuutta, niin sosiaaliala ja hoivasektori on näyttäytynyt minulle myös valtavan jäykkänä ja hierarkkisena. Voisin sanoa, että jopa pelottavana. Toisaalta sitä samaa on kaikissa rakenteissa, olipa kyse pehmeiksi tai koviksi mielletyistä aloista, myös elokuva-alasta. On omat kirjoittamattomat sääntönsä, tietynlainen tekemisen kulttuuri, sallitun ja ei-sallitun salainen taikamaailma. Kuviteltu tehokkuus ja ylästatuksella puhuminen. Suomi on vähän sellainen yhden ihmiskuvan maa kaikilla sektoreilla. Miten tätä pakkaa voisi vähän sekoittaa? Voisiko vaikkapa henkisen hyvinvoinnin määritelmiä tai perinteistä mielenterveystyötä uudistaa? Saako ihmiskuvaan puuttua? Ja saako sinne sairauden, liikuntakyvyttömyyden, masennuksen tai vanhuuden taakse katsoa ja tavata sen ihmisen, ihan oikeasti?
Tatu ja Sote -koulutuksessa törmäytetään eri alojen ihmisiä ja omassa Lappeenrannan ryhmässäni on todella mainioita tyyppejä eri puolilta taide-, sote- ja tuottajakenttää. Itse olen ryhmäytynyt vaistonvaraisesti nuoren, tuottajataustaisen Meijun ja seksuaaliterapeutti-posetiivari-perhekoti-isä Kimmon kanssa. Minä ja Kimmo olemme samaa ikäluokkaa, höperöitä ja lapsellisia keski-ikäisiä ja Meiju on oman polkunsa alussa kulkeva, sähäkkä, tekevä ja tajuava tapaus. Meissä toteutuu moniammatillisuus kuin luonnostaan. Ja mikä tärkeintä, meillä kaikilla näyttäisi olevan asennetta: tarve tehdä jotain poikittaista, päällekkäistä, vinoa ja silti suoraa, lähikontaktissa. Ja nyt en puhu seksistä, vaan tästä liikeideasta! Me välitämme, haemme avoimuutta ja vuorovaikutusta tekemällä yhdessä. Koska auttaminen saattaa olla myytti. Eli – ei, me emme tee hoivataidetta. Teemme työtä ihmisten kanssa uudenlaisilla metodeilla. Me miksaamme.
Kuulette pian lisää meistä. Me tuomme terveisiä, TERVEISIÄ TÄÄLTÄ KOTOA.
Elämäntarinoita ja ITE-runoja elokuvavälineen avulla suoraan ihmisten kotisohvilta. Yhteistyössä vaikkapa kotihoidon kanssa. Ja posetiivi soi.
Jaana Puhakka, dokumentaristi sekä Tatu ja Sote -opiskelija Lappeenrannan ryhmästä
