Soten ja taiteen sulamisvesissä

Olen kulkenut syksystä kevään korvalle taiteen ja soten saappaissa, sukissa ja suksissa. Mitä on jäänyt käteen perhekoti- ja lastensuojelutyöstä uupuneelle, oman paikkansa etsijälle? Löysin ryhmän, jonka kanssa toinen toistamme tukien olemme kehittäneet elokuvallisen ITE-runo-työkalun sosiaalialalle. Tärkeämpää kuin tuote on kuitenkin ollut se matka, jota olen tehnyt sote-ajattelusta kohti taidepainotteista toimintakulttuuria ja sen tuomia uusia ajattelumalleja sote-alalle. Olen päässyt hetkeksi lomalle itsestäni, olen saanut puhdistavan kokemuksen. Olen oivaltanut ITE-runon avulla, miten voin tutkia omaa elämys- ja tunnemaailmaani. Runon avulla voin oppia uutta asioista, jotka minua pelottavat ja joita häpeän. Runo tarjoaa minulle vaihtoehtoisen todellisuudentulkinnan, jota voin soveltaa elämääni. Runo kuvataan, ja kun katson itseäni yhdessä muiden kanssa valkokankaalta, tunnen itseni vahvemmin oman elämäni toimijaksi. En ole vain itseni näyttelijä minusta kertovassa leffassa, vaan ymmärrän, että voin myös vaikuttaa siihen millaisen lopun minusta kertova lyhytelokuva saa. Olen enemmän subjekti kuin objekti. Tulen hieman hitaammin hulluksi tai ehkä onkin vain kyse omaksi itseksi tulemisesta?

Taide antaa luvan nähdä ihmisiä yksilöinä ja myös käyttää yksilöllisempiä kohtaamistapoja eri ihmisten kanssa. Sote-alaa rajaa tiheä pykäläviidakko ja korrektit käytöstavat, jotka pahimmillaan kohtelevat kaikkia ihmisiä keskiverokansalaisina antaen kaikille tasapuolisesti yhtä vähän. Usein myös sote-alan työntekijät käyttävät luovia tai epäsovinnaisia metodeja asiakkaidensa kanssa, mutta he eivät aina uskalla kertoa siitä työkavereilleen, saatikka esimiehilleen. Muistisairaan ikääntyneen voi saada tanssiaskelin helpommin vessaan kuin patistelemalla, mutta koska poskivalssi saattaa ylittää jonkun mielestä asiallisen toiminnan rajan, asiasta vaietaan. Taide antaa mandaatin kokeilla uutta, puhua nautinnosta ja kärsimyksestä, ottaa hallitun riskin lopputuloksen suhteen. Taide antaa asiakkaalle sekä työntekijälle luvan olla enemmän oma itsensä.

Meidän, Terveisiä täältä kotoa -ryhmän, pilottihanke alkaa olla lopussa ja tulevaisuus tulee näyttämään, onko meidän hankkeesta pysyvämmäksi metodiksi kotihoidon asiakkaiden elämänlaadun parantamiseksi tai onko kukaan halukas maksamaan siitä mutta,

what the fuck

ainakin me yritimme.

 

Kimmo Panula
perhekotiyrittäjä, erityistason seksuaaliterapeutti, posetiivari
Tatu ja Sote opiskelija

Taidetta ja hyvinvointia ikäihmisille

Kesäkuisena päivänä iisalmelaisen palvelutalon sokkeloinen piha kaikuu tyhjyyttään. Kiuruveteläinen kuvataiteilija-artesaani Leena Mulari näyttää tietä; hän ei ole paikalla ensimmäistä kertaa. Lähestyessämme sisäänkäyntiä huomaan kuin huomaankin pihakeinussa vanhan naisen. Hän huikkaa iloiset päiväät Leenalle ja kertoo, ettei kuulu kertakaikkiaan mitään uutta sitten viimenäkemän. “Mutta nyt sinä tulit taas.”

Sisällä lounas on juuri päättynyt. Osa asukkaista on kokoontunut odottamaan oleskelutilaan. Pari hoitajaa lähtee kutsumaan paikalle muita osallistujia. Leena aloittaa verkkaisen jutustelun asukkaiden kanssa jo ennen kuin on saanut eteisessä kengät pois jalastaan. Samaan hengenvetoon hän kuiskaa, että jokaisen asukkaan kanssa on erikseen tehty sinunkaupat. Tämä on taiteilijan viides kerta tässä palvelutalossa. Hän on kiertänyt helmikuusta saakka viiden yläsavolaisen kunnan alueella vetämässä palvelutaloissa asuville ikäihmisille luovia työpajoja. Leena on Ylä-Savon aluetaiteilija, jonka työnkuvaan kuuluu koordinoida Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa kulttuurisen vanhustyön hanketta. Leena on hankkeen ainoa toimihenkilö, samanaikaisesti taiteilija, markkinointivastaava ja hallintopäällikkö.

Leena on ikäihmisten seurassa kuin kotonaan. Hän muistaa kaikkien osallistujien nimet ja kyselee näiden kuulumisia asukkaiden omalla kotimurteella. Samalla hän valmistelee taidetyöpajaa – tänään viimeistellään edellisellä kerralla aloitetut korut ja maalataan kortteja. Paikalla on kymmenkunta asukasta. Heistä osa istuu hiljaa paikallaan, osa juttelee iloisesti. Jää hiljaistenkin välillä murtuu vanhojen laulujen mukana.

Hoitajat seuraavat työpajan kulkua hetken aikaa syrjemmältä, sitten he katoavat yksi toisensa jälkeen hoitamaan varsinaisia työtehtäviään. Keskustelen parin hoitajan kanssa työpajan jälkeen ja kuulen, että Leenan tulo on hyvin tervetullutta vaihtelua asukkaiden päiväohjelmaan. Luovaan toimintaan ei normaalisti jää resursseja eikä henkilökunnalla riitä sellaiseen omien sanojensa mukaan osaaminenkaan. He selvästi suhtautuvat taiteilijan toimintaan Taiteellisena Toimintana, johon heillä ei ole osaa eikä arpaa. Taiteilija itse on toista mieltä; hän haluaisi mukaan asukkaat, hoitajat ja omaiset. Oman näkemyksensä mukaan hän tekee asukkaiden kanssa hyvinkin arkisia asioita: laulaa tuttuja lauluja, puuhastelee ja jutustelee. Toki työpajoihin kuuluu muun muassa maalausta ja kankaan värjäystä mutta tärkeintä on hänen mielestään mielekäs yhdessä tekeminen, ei erikoisten tekniikoiden hallitseminen. Jään siihen käsitykseen, että Leenan ammatti-identiteetti on hieman erilainen täällä kuin kotiateljeessa.

Työpajaan osallistuvat asukkaat kiittelevät yksi toisensa jälkeen Leenan läsnäoloa. Juuri kukaan ei omasta mielestään osaa maalata eikä ylipäänsä tehdä mitään taiteellista (Leenan mielestä vaatimattomuus kuvastaa erityisen hyvin juuri tämän ikäluokan ihmisiä) mutta he selvästi nauttivat. Oma onnistuminen työpajatoiminnassa hämmästyttää yhä uudelleen ja uudelleen. Leena jakaa asukkaille heidän tekemänsä kortit ja huoneessa kaikuvat ihastuneet ja yllättyneetkin kommentit. Minäkö tein tämmösen? Kyllä miun poika yllättyy ku tuon näkkee! Minähän ossoon!

Ihan kaikki eivät intoile. Leena ei hätkähdä, vaikka osa ikäihmisistä sanoo suoraan, ettei kiinnosta tai väsyttää. Hän sanoo vuosikymmenten kokemuksen luovasta työstä valmistaneen erilaisten tilanteiden kohtaamiseen ja soveltamiseen. Tilanteet muuttuvat tässä ympäristössä usein lennosta. Sen sijaan hoitajakokemusta Leenalla ei ole. Vielä ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa semmoista olisi varsinaisesti tarvittu. Hän kuitenkin heittää ilmaan puolivakavan toivomuksen hoitajatyöparista; hän perustelee toivomuksensa kuitenkin ikäihmisten terveysuhkien sijaan toiveena, että luovaa toimintaa saataisi juurrutettua syvemmin palvelutalojen arkeen jos hoitajat saisi osallistettua mukaan toimintaan.

Työpajan jälkeen jään pohtimaan taiteilijan identiteettiä taiteelle “vieraassa” ympäristössä ja henkilökunnan rooleja näissä työpajatilanteissa. Iisalmelaisen palvelutalon asukkaat sen sijaan pyytävät hoitajia postittamaan maalatut kortit pojille ja tyttärille. He, jotka muistavat, kenties hyräilevät äsken laulettuja lauluja. Loppupäiväksi on saatu hieman erilaista energiaa.

Kirjoittaja on kulttuurituotannon aikuisopiskelija Humanistisessa ammattikorkeakoulussa. Kirjoituksen lähteenä on käytetty lähteenä aluetaiteilija Leena Mularin haastattelua ja ko. työpajan havainnointimuistiinpanoja.

Mira Mykkänen

HUMAK / Kulttuurituotanto

Taiteen soveltava käyttö

Syksy 2015