Taiteesta hyvinvointiin ja takaisin

Tässä tekstissä keskustelevat kolme taide- ja kulttuurialan ammattilaista ja moniammatillista kaksoiskansalaista. Olemme myös Hyvinvoinnin Välitystoimiston monialaisia kasvatteja. Anna-Maria Kaustola on koulutukseltaan kuvataiteilija-tradenomi, Anna Lappalainen on vaatetusalan artesaani-luokanopettaja ja Milja Littow on taidekasvattaja-sosionomi. Puheenvuoromme rakentuvat taiteen ja hyvinvoinnin sekä moniammatillisuuden tematiikan ympärille. Olemme halunneet tuoda esille omaa ääntämme ja ajatteluamme vuoropuhelun kautta. Taustalla kaikuvat omat ammatilliset taustamme sekä työkokemuksemme, jonka lisäksi tekstistä heijastuvat omat elämänkokemukset ja arvomaailmamme.

Yhdessä me olemme Kulttuurityöryhmä Tomera ja haluamme tarjota laadukkaita taidesisältöisiä palveluita sosiaali- ja terveysalojen eri toimijoille Etelä Karjalan alueella.

Voimaeläinlähiö – Tomeran työpajan tuotoksia

Voimaeläin

”Taiteesta ja Hyvinvoinnista”

Anna Lappalainen: ”Lähdin koulutuksen sillä ajatuksella, että nyt luodaan jotain täysin uutta – ja niinhän me Hyvinvoinnin välitystoimistolaisina tavallaan teemmekin. Mutta koulutuksen myötä olen herännyt huomaamaan, ettei kaikki tämä taiteen ja hyvinvoinnin puolesta vouhkaaminen olekaan täysin uutta ja ihmeellistä. Viime viikolla kahvipöydässämme istui itseäni reilusti vanhempi rouva, joka on tehnyt tuota aivan samaa koko elämänsä. Taiteen ulottaminen sote -puolelle ihmisten hyvinvoinnin tueksi on ollut hänelle luontaista toimintaa mm. runon, tanssin ja draaman kautta. Luovana ja aikaansaavana ihmisenä, omien sanojensa mukaan eräänlaisena kylähulluna, hän on toteuttanut sitä, mikä minusta pitäisi olla selvä asia kaikille ihmisten parissa työskenteleville: taide ja luovuus kuuluvat kaikille ja kaikkiin ihmisen elämänvaiheisiin. Uutta onkin ehkä vain sen tuotteistaminen, ja tässä riittää opittavaa sekä taiteilijoille että sosiaali- ja terveyspuolen henkilöstölle. Kuka maksaa ja kuinka paljon? Lienee se kuuma peruna monen alaa edes sivuavan mietteissä tällä hetkellä.”

Milja Littow: ”Olen Anna kanssasi samaa mieltä, ettemme ole tässä uuden äärellä vaan jollain tavalla hyvin vanhan ja itsestään selvän asian. Ihmisellä on luontainen tarve kulttuuriin ja taiteeseen. Tämä on olennaisesti osa ihmistä ja hänen hyvinvointiaan olipa sitten sairas, terve, “syrjäytynyt” tai muistiongelmainen tai jotain vielä leimaavampaa… Tulin myös koulutukseen kokien sitä kuuluisaa kahden maan kansalaisuutta, josta eräs luennoitsijakin puhui omassa puheenvuorossaan. Toimintakulttuurit sote- ja taidealalla tarvitsevat toisiaan, mutta ovat ajoittain hyvin kaukana toisistaan. Välillä puuttuu yhteinen kieli, välillä rahaa välillä oikeanlaista tahtotilaa. Omassa työhistoriassani olen tehnyt taidetta asiakkaiden kanssa niillä ehdoilla, millä se on ollut kulloisessakin työssä mahdollista. Toiminta kuitenkin jää helposti yksittäiseksi väkertelyksi ja puuhasteluksi

Olen miettinyt viimeaikoina paljon tätä taiteen välineellistämisen problematiikkaa ja sitä, miten sote-aloilla taide voi hieman vinksahtaa omista lähtökohdistaan ja omaehtoisuudestaan ja typistyä pelkäksi “kivaa, iloa ja kukkia” ajatteluksi, jolloin sen itseisarvo ja vaikuttavuus jollain tavalla häviää. Hyvinvointia on myös se että taide joskus häiritsee, rikkoo arjen kaavoja ja näyttää miten tärkeää on surra, kauhistua tai sietää epävarmuutta. Olemme ihmisiä toinen toisillemme ja tarvitsemme humaania tilaa rutiinien ulkopuolella, emmekä mene rikki ihan helposti. Kun joku koskettaa meitä ja kohtaa meitä aidosti koemme ihmisyyttä. Sosiaali- ja terveysalalla ei ehkä ymmärretä tätä voimavarana riittävästi.”

Anna Lappalainen: ”Tuota olen itsekin pohtinut, eli ettemme hairahtuisi tarjoamaan vain niitä hyvänmielen kukkasia. “Hyvinvointia taiteesta” – ajatus tosiaan herättää monissa ehkä ensin mielikuvan kivasta puuhastelusta. Tämä voi korostua etenkin, ellei itsellä ole taidealan taustaa tai harrastuneisuutta. Tilaajan tarpeisiin vastaaminen tinkimättä kuitenkaan korkeatasoisista taiteellisista sekä sosiaalis-pedagogisista näkemyksistämme on mielestäni osa tiimimme ammattitaitoa. Näkisin myös, etteivät ihmiset niin sote- kuin taidealallakaan ole toisistaan täysin tietämättömiä. Kun lähdemme rohkeasti tarjoamaan osaamistamme ja olemme valmiita avaamaan keskustelua monenlaisesta taiteesta hyvinvointia lisäävänä tekijänä, on meillä tarvittavat välineet käsissämme.”

Anna-Maria Kaustola: ”Uskon, että olemme jo lähellä taide- ja sote-puolen liittoa, koska asian eteen on tehty paljon työtä tutkimuksissa ja hankkeissa. Molemmilla puolilla tiedetään, että taide- ja kulttuuriosallisuus on osa hyvää elämää. Toivon sote-puolelta rohkeutta budjetoida kulttuuripalvelut talousarvioihin. Se on tie pysyvien ratkaisujen muodostumiseen. Raha on tiukoilla, mutta siellä missä löytyy todellista tahtoa, löytyvät myös keinot.

Luovuutta on kaikissa ihmisissä ja haluan auttaa muita löytämään sen tuomat voimavarat. Olen kokenut taiteellisen työn voimauttavan vaikutuksen kohdatessani surua ja kuinka lamaannun, kun elämässäni ei ole taidetta. Uskonkin, että taiteella ja kulttuurilla on keskeinen merkitys kaikkien ihmisten hyvinvointiin niin hyvinä kuin pahoina aikoina. Ne tarjoavat keinon itseilmaisuun, tunteiden purkamiseen ja itsensä tarkastelemiseen ulkopuolelta. Ne puhdistavat ja kantavat eteenpäin. Mahdollisuus luovaan työskentelyyn ja myös muiden taiteesta nauttimiseen tulisi suoda kaikille – niin laitoksissa eläville kuin koteihinsa lukkiutuneille. Joskus kotioven kynnys saattaa olla kaikkein korkein este ylittää.

Minäkin haluan tarjota mahdollisuuden todelliseen itseilmaisuun ja haastaa osallistujia. Perinteisten joulukorttien askartelua voi ohjata kuka tahansa. Miksi siitä maksettaisiin juuri meille? Meidän on palveluntarjoajina rohkeasti koulutettava asiakkaitamme osallistavasta taiteesta ja miksi on tärkeää, että sitä ohjaavat ammattilaiset. Ymmärrän kyllä, miksi voimakkaita tunteita herättäviä aiheita halutaan sote-puolella välttää. Emme kuitenkaan tarjoa taideterapiaa, vaan luovan työskentelyn antamaa voimaa.”

Pesän rakennusta voimaeläimelle Tomeran työpajassa

Pesänrakennus 2

Moniammatillisia törmäyksiä ja ajatuksia ryhmätyöstä

Anna Lappalainen: ”Näen ryhmän ennen kaikkea voimavarana ja itseni ryhmässä toimijana. Luokanopettajan koulutustaustani vaikuttaa siihen, että ajattelen myös taidelähtöistä toimintaa automaattisesti ryhmälähtöisesti. Myös aiempi työni teatterissa ja sen puvustolla oli pitkälti tiimityötä ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Toisaalta artesaanina saan pitkälti työstää myös itsenäisesti. Täysin yksinäinen puurtaja en kuitenkaan ole vaan koen olevani parhaimmillani juuri (moniammatillisessa) työryhmässä. Haastavilta tilanteilta ei toki ryhmätyössä voi välttyä ja ristiriidoista usein myös löytyy se kasvun siemen. Ongelmani kuitenkin on se, että turhaudun helposti jos hommat eivät hoidu tai ihmiset eivät ota vastuuta ja sovitut työt eivät tästä johtuen etene. Toisaalta ryhmästä saan ennen kaikkea voimaa ja ideoita. Onneksemme lopulta muotoutunut kolmihenkinen moniammatillinen tiimimme on osoittautunut aika toimivaksi paketiksi.”

Milja Littow: ”Moniammatillisuus, tiimeissä ja ryhmissä on minulle tullut hyvinkin tutuksi sosiaalialalla. Eri ammattikunnat tekevät töitä yhdessä rinnatusten tuoden siihen omat tulokulmansa ja näkemyksensä, parhaimmillaan syntyy jotain aitoa vuoropuhelua, mutta ihmiset myös puhuvat toistensa ohi, näkemykset eivät kohtaa tai kompromisseihin ei päästä, koska kukaan ei ole valmis tinkimään omastaan. Kyse on myös persoonista ja siitä minkälaisena kukakin näkee yhteisen hyvän prosessin toisessa päässä. On myös uskallettava sanoa omat näkemyksensä silloin kun niille on tilaa ja tai keskustelua ei pääse edes syntymään.

Moniammatillisten tiimien synnyttäminen Tatu&Sote -koulutuksen alussa oli haasteellista. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, mitä olemme pienryhmänä tällä hetkellä – jostain on tultu läpi. Olemme miettineet  syitä tehdä asioita ja tehneet omannäköistä jälkeä. Apurahan saaminen työpajojemme materiaaleihin on hyvältä tuntuva palkinto näin koulutuksen loppumetreillä. En oleta tai edes haluaisi meidän aina puhuvan samaa kieltä, mutta osallistumme ja viemme työryhmää eteenpäin yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Jaamme yhteisen tahtotilan ja loppu on kompromisseja, sovittujen asioiden tekemistä ajallaan sekä oman äänen esiintuomista.”

Anna Lappalainen: ”Olen samaa mieltä, että pienryhmänä olemme lopulta päässeet eteenpäin ja toimimme hyvin yksiin. Vuoropuhelu ja työnjako välillämme toimivat. Siksikin uskon Tomeran mahdollisuuksiin kasvaa ja tulla varteenotettavaksi toimijaksi Etelä-Karjalan kulttuurikentällä.”

Anna-Maria Kaustola: ”Olen kiitollinen ryhmästämme. Olin haaveillut työstä osallistavan taiteen parissa, mutta tuskin olisin lähtenyt tarjoamaan työpajapalveluita yksin. Hallitsen eri taidetekniikoita ja osaan ideoida työpajasisältöjä. Tradenomina pystyn pitämään käytännön asioita kasassa. Asiakaspalvelijana tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se ei kuitenkaan mielestäni riitä sote-puolella. Minulla ei ole osaamista ryhmänohjauksesta, erityistä huomiota tarvitsevien ihmisten kanssa toimimisesta eikä työpajojen pedagogisesta suunnittelusta. Kahden ohjaajan mallimme, jossa työpari muodostuu taiteilijasta ja sosionomista tai kasvatusalan ammattilaisesta, varmistaa korkeatasoisen ohjauksen. Te tuotte myös omia taidetekniikoitanne ja yhdessä voimme kehittää monitaiteellisia kokonaisuuksia. Olen iloinen, että pystymme täydentämään toisiamme.

Tärkeää ryhmän toimimisessa on ollut löytää juuri ne oikeat ihmiset. Jäsenten tulee olla yhtä motivoituneita, sitoutuneita ja heillä pitää olla yhteinen käsitys siitä, mitä ryhmä tavoittelee. Jotta työskentely olisi kaikkien henkilökohtaista kehitystä tukevaa, pitää ryhmän arvostaa kaikkien mielipiteitä ja hyödyntää kaikkien osaamista. Työjaolla on suuri vaikutus. Kaikilla pitäisi olla käsitys missä ollaan menossa, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea vaan vastuu jaetaan. Itse haalin hoidettavakseni liikaa asioita, koska haluan pysyä kaikesta kartalla. Opettelen pikkuhiljaa luottamaan teidän hoitavan osuutenne. Unohtaa ei saa myöskään kahvin ja yhdessä nauramisen merkitystä, sillä hyvästä ”fiiliksestä” syntyvät parhaat ideat.”

Voimaeläimiä pesissään – Tomerantyöpajan tuotoksia

Voimaeläinpesä_1 Voimaeläinpesä_2

Tulevaisuus taide- ja hyvinvointialalla – uhka vai mahdollisuus?

 Anna Lappalainen: ”Näkisin mielelläni itseni taide- ja hyvinvointialan ammattilaisena. Kun kuulin Hyvinvoinnin välitystoimiston koulutuksesta ajattelin, että tuossako se nyt on – vastaus, jonka avulla saan yhdistettyä kaksi ammattiani sekä itseäni että muita hyödyttävällä tavalla. Tämä on aina ollut tausta-ajatukseni ammatillisia ja muitakin elämän valintoja tehdessäni. Olen aina ollut huolehtija ja olenkin tehnyt monenlaisia vapaaehtoistöitä. Tältäkin pohjalta katsoen taide- ja hyvinvointialan ammattilaisuus kuulostaa hyvältä suunnitelmalta elämäni varalle, sillä sitä kautta saan tyydytettyä kaksi minussa voimakkaana olevaa tarvetta – huolehtimisen tarpeen sekä käsillä tekemisen / luomisen tarpeen.

Haasteina tämän alan tulevaisuudessa sekä itseni että muidenkin alalla toimivien kannalta näen seuraavat seikat. Ensinnäkin ala on vielä hyvin epävarma. Vaikka kyse ei olisikaan mistään uudesta sinänsä, tuo tuotteistaminen taide ja sote -yhtälöön aivan uuden aspektin. Tästä päästäänkin seuraavaan haasteeseen – ansaintaan. En näe että koko ala (tai oma ammatillisuus) voisi perustua pelkkien apurahojen turvin työskentelyyn. Yhtään apurahojen merkitystä vähättelemättä, sillä niilläkin on paikkansa, mutta myös muita ansaintatapoja täytyy kehittyä, jotta alalla on tulevaisuus. Yksi kompastuskivi, ainakin itselleni, on oman työn hinnoittelun vaikeus. Tosin luotan, että siihen varmaan oppii, ainakin (virheitä) tekemällä.  Viimeiseksi mietin vielä sitä, onko tai olisiko minulla rohkeutta heittäytyä yrittäjäksi. Jotenkin on nimittäin koulutuksen myötä eri vierailevia tahoja kuunnellessa tullut sellainen vaikutelma, että yrittäjänä kaikki on selvintä ja, että hullunrohkeudella ja hyvällä idealla pärjää jo pitkälle.”

Anna-Maria Kaustola: ”Minäkin olen toivonut löytäväni työn, jossa yhdistää kaksi puoltani – luovan taiteilijan ja tarkan tradenomin. Olemme luomassa juuri sellaista työtä ja toivon, että saamme toiminnan kannattavaksi. Jos kuka siinä voi onnistua, niin me kolme. On ollut helppoa saada ihmiset innostumaan palveluistamme eli tuotteemme on hyvä. Osallistavassa taiteessa on potentiaalia oikeaksi palvelualaksi. Olen samaa mieltä Annan kanssa, että kun toimintaa lähdetään rakentamaan ammattimaiseksi ja pysyväksi elinkeinoksi, ei ansainta voi perustua epävarmoihin apurahoihin.

On ollut hankalaa päättää toimintamme muodosta – toiminimi, osakeyhtiö, osuuskunta vai yhdistys? Laskutusosuuskunta on varmasti turvallisin vaihtoehto asiakaskuntaa kartuttaessamme. Itseäni kiinnostaa yrityksen tai yhdistyksen perustaminen, mutta hyppy siihen on riski. Toivon, että HVVT:sta tulisi toimija, jolle osallistavan taiteen palvelun tarjoajat voivat olla töissä. Se tekisi myyntityötä kanssamme, hoitaisi laskutuksen ja palkanmaksun. HVVT myös pitäisi huolta, että kaikki sen alla tarjottava palvelu olisi laadukasta. Isompana organisaationa sille olisi myös helpompi rakentaa tunnettavuutta. Tosin, jos saamme tämän toimimaan kolmestaan, niin voimme alkaa myydä konsulttipalveluja samaa aikoville.”

Milja Littow: ”Unelmia ja visioita pitää olla, mutta sosiaali- ja terveysalan tietynlainen toimintakulttuuri on mielestäni hyvä pitää realistisena. Tuulimyllyjä siellä riittää sen voin kertoa, mutta onneksi ymmärrys hyvinvoinnista ja kulttuurista on alkanut tulla osaksi perustyötä. Toivepuhetta ja ”kyllä noin periaatteessa” -kommentteja riittää silti paljon, ja paljon on kiinni myös oikeasta ajoituksesta, hyvistä puhelahjoista ja hyvistä yhteistyöverkostoista. Toivoisin, että apurahat tässä ovat eräänlainen vipuvarsi, jolla saada näyttöä ja luoda yhteistä toimintakulttuuria. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan – maitojunalla pääsee aina takaisin jos tuntuu, ettei homma toimi.”

Työryhmä Tomera Tatu&Sote – Taiteen tuotanto hyvinvointityössä -valmennuksesta Lappeenrannasta

Anna-Maria Kaustola, kuvataiteilija-tradenomi

Anna Lappalainen, vaatetusalan artesaani-luokanopettaja

Milja Littow, taidekasvattaja-sosionomi

 

Raha ja yhteisötaide

Yhteisötaiteen TAIKE-päivillä Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla 1. huhtikuuta 2016 käsiteltiin yhteisötaiteen rahoittamista. Näkemyksistään kertoivat taiteilijat ja rahoittajat.

Ei ole uutinen, että moni taideprojekti toteutetaan ilman riittäviä taloudellisia resursseja. Yhteisötaidetta tehdään apurahojen lisäksi etsimällä rahoittajia ja kumppaneita yritysten ja järjestöjen keskuudesta, vapaaehtoistyöllä ja tekijöiden itsensä rahoittamana. Kemiön saarella toimivan Arkipelag Workshop ry:n toiminnanjohtaja Aino Toivettulan sanojen mukaan rahaa on kerjätty niin taksikuskeilta, vakuutusyhtiöiltä kuin Martoilta, ja silti yhteisötaideprojektit toteutuvat suurelta osin vapaaehtoistyöllä ja omalla rahoituksella.

Koneen Säätiön yhteisötaiteilija Pia Bartsch ja yhteisötaiteen läänintaiteilija Suvi Solkio toivottavat yleisön tervetulleiksi.
Koneen Säätiön yhteisötaiteilija Pia Bartsch ja yhteisötaiteen läänintaiteilija Suvi Solkio toivottavat yleisön tervetulleiksi.

Ongelmaksi taiteilijat kokevat muun muassa sen, että rahan keräämiseen ja rahoittajille raportointiin käytetty aika ei vastaa saatua rahamäärää. Rahoituksen kerääminen ei kuulu taiteilijan ydinosaamiseen ja lisäksi siihen käytetty aika on pois taiteellisesta työstä. Ratkaisuksi esitettiin muun muassa ammattituottajan palkkaamista hoitamaan talousasioita.

Vilma Metterin ja Katriina Haikalan taiteilijaduo Tärähtäneet Ämmät on ratkaissut taloutensa apurahoilla, omalla osakeyhtiöllä ja vilkkaalla yritysyhteistyöllä. Haikala kertoo, että yhteistyö yritysten kanssa on ollut varsin onnistunutta, ja kannustaa muitakin taiteilijoita hakemaan rohkeasti kumppaneita bisnesmaailmasta. Projekteja rahoitetaan myös Tärähtäneet Ämmät -osakeyhtiöllä, jonka Metteri ja Haikala perustivat tukemaan taidetyötään. Lisäksi taiteilijaduon apuna toimii raha-asioihin keskittyvä apurahalla palkattu ammattituottaja. Apurahan loputtua tuottaja jatkaa työtään Tärähtänelle Ämmille osakkaana yrityksessä.

Rahoitusmallillaan Tärähtäneet Ämmät pyrkii kestävään toimintaan, jossa ei työskennellä ainoastaan apurahojen turvin. Tavoitteena on toiminnan jatkuvuuus. Haikala tuo esiin, että jatkuvuus on erityisen tärkeää juuri yhteisötaiteessa, jossa työskennellään ihmisten parissa ja luottamuksen syntyminen on tärkeää projektien onnistumisessa.

Tärähtäneet Ämmien Vilma Metteri ja Katriina Haikala kertovat toiminnastaan. Kuva: Veera Schrey
Tärähtäneitten Ämmien Vilma Metteri ja Katriina Haikala kertovat toiminnastaan.

Haikala toteaa, että apurahojen myöntäjät taas ovat usein kiinnostuneita aina uusista ideoista ja tekemisen tavoista jatkuvuuden sijaan. Hänen mukaansa innovatiivisuuden vaatimukset soveltuvat kuitenkin huonosti yhteisötaiteeseen ja sen jatkuvuuden ajatukseen. ”Pitääkö apurahan saamiseksi olla aina uusi idea ja uusi innovaatio, vaikka meneillään olisi jo hyvä projekti ja luottamukselliset suhteet osallistujiin?”, kysyy Haikala.

Tärähtäneitä Ämmiä rahoittaneen Koneen Säätiön yliasiamies Anna Talasniemi kehottaa taiteilijoita hakemaan tukea rohkeasti myös pitkäkestoisiin taideprojekteihin. Koneen Säätiöllä yhteistötaide onkin huomioitu monella tapaa. Yhteisötaiteilija Pia Bartsch työskentelee säätiön taiteilijaresidenssissä Saaren Kartanolla jatkuvassa työsuhteessa ja parhaillaan on käynnissä myös Koneen Säätiön ja Taiteen edistämiskeskuksen Lounais-Suomen aluetoimipisteen organistoima VASTAAN+OTTO yhteisötaiteen triennaali.

Rahoittajat äänessä. Vasemmalta oikealle: Veli-Markus Tapio, Esa Rantanen, Anna Talasniemi, Leif Jakobsson.
Rahoittajat äänessä. Vasemmalta oikealle: Veli-Markus Tapio, Esa Rantanen, Anna Talasniemi, Leif Jakobsson.

Koneen Säätiön lisäksi rahoittajatahoista tilaisuuteen osallistuivat Taiteen edistämiskeskus, Svenska Kulturfonden ja Suomen Kulttuurirahasto. Yllättävää oli huomata, että monelle rahoittajalle yhteisötaide oli vielä melko tuntematon käsite. Keskustelua käytiin muun muassa siitä, pitäisikö yhteisötaiteelle luoda oma lokeronsa apurahojen hakuprosessiin, jotta sen erityispiirteet tulisi huomioiduksi paremmin ja hakemuksen arvioisi yhteisötaiteeseen perehtynyt henkilö. Ajatus ei kuitenkaan saa kannatusta yleisesti. Esimerkiksi erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio Suomen Kulttuurirahastosta huomauttaa, että taiteen alojen lokerointi saattaa liikaa ohjata taiteilijan toimintaa. Se myös heikentää taiteilijoiden mahdollisuutta puhua ja puolustaa oikeuksiaan yhdellä äänellä.

 

Keskustelu yhteisötaiteen rahoittamisesta oli virkistävää ja rehellistä, ja jatkuu varmasti eri foorumeilla.Yhteisötaiteen TAIKE-päivät avasi VASTAAN+OTTO yhteisötaiteen triennaalin.

Kuvat ja teksti: Veera Schrey